Kuluvan kauden päätteeksi Vesikiila siirtyi muutamaksi vuodeksi telakalle. Sateilta ja tuulilta suojassa vene odottaa aikoja, jolloin omistajien kesät sallivat jälleen pidempiaikaista veneilyä.
Ensimmäinen nykyisten omistajien veneilykesä oli 2004. Aiemmin veneily oli rajoittunut pienveneretkiin järvillä; meri oli elementtinä kokonaan uusi. Veneily n. 70 vuotiaalla ja 10-metrisellä veneellä on opettanut monta asiaa. Tärkeimmät voisi tiivistää seuraavaan muutamaan kohtaan.
Suomalaiset ovat veneilykansaa, mutta veneitä ja tyylejä on monenlaisia. Veneilyyn pääsee meillä kiinni suhteellisen pienellä panoksella. Syystä voidaan puhua kansanveneilystä.
Kliseisesti ajatellen purjeveneessä tärkeintä on matka. Purjehtijat tulevat satamaan usein auringon laskettua ja lähtevät aikaisin tuulia etsimään. Matkanteko ottaa aikaa ja on hiljaista. Puuveneilijät tykkäävät nikkaroinneista ja perinteistä. Tämä on sikäli totta, että ilman jonkinlaisia puutyötaitoja tai halukkuutta sellaisten oppimiseen ei veneen kanssa pärjää. Puuvenettä harva ostaa myöskään vauhdin takia.
Lasikuitu puolestaan on helpoin materiaali, vaikka monet puhuvatkin vähätellen "kuttaperkasta". Huolettomaan matkaveneilyyn paras vaihtoehto on lasikuituinen matkavene. Yleinen käsitys on kuitenkin sellainen, että ärsyttävipien veneilijöiden arvonimi menee selkeästi sellaisille suurten lasikuitujahtien omistajille, jotka eivät välitä muista veneilijöistä.
Vesikiila hankittiin, koska siihen ihastuttiin. Keväällä vene havaittiin, mutta kesä katseltiin muita "järkevämpiä" veneitä. Syksyllä palattiin tekemään ostopäätös n. 11 000 eurolla. Silloin ei tiedetty, että lähes kaikki oli tehtävä tai teetettävä uusiksi. Kustannukset moninkertaistuivat: veneen hinnaksi tuli n. 75 000 euroa. Normaalit käyttö-, huolto- ja materiaalikulut sen päälle.
Runko osoittautui onneksi hyväkuntoiseksi. Se oli likipitäen ainoa - ja itse asiassa tärkein - asia, jota ei ole tarvinnut remontoida. Veneen saaminen nykyiseen kuntoonsa kesti n. kymmenen vuotta ja vaati myös pitkäjänteistä suunnittelua. Olisiko vene hankittu, jos kaikki oltaisiin tiedetty jo alussa? Nyt on helppoa sanoa, että kyllä olisi. Usko ei missään vaiheessa loppunut, koska hankinnassa oli vene loppuiäksi ja kustannukset jakautuivat kahdelle kotitaloudelle pidemmällä aikavälillä. Samalla saatiin pelastettua tuholta vene, jollaisia on olemassa vain yksi kappale.
Vesikiilan omistajille tärkeintä ovat olleet saarissa vietetyt rauhalliset hetket, niihin rantautuminen ja yöpyminen usein ilman sähköä, saariluontoa ihaillen. Tähän tarkoitukseen Vesikiila on sopinut hyvin matalan syväyksensä (0,6 m) ansiosta. Sillä on päässyt rantautumaan paikkoihin, joihin yleensä pääsevät vain pienemmät veneet.
Vesikiilan suhteellinen kapeus (2,64 m) on puolestaan mahdollistanut liikkumisen kanavissa ja kapeikoissa. Veneen masto on tarpeen vaatiessa saatu taitetuksi alas - vain yksittäin on tullut vastaan siltoja, joiden ali ei olisi mahduttu. Veneen 3,0 litrainen moottori ja 10-15 solmun marssivauhti ovat puolestaan mahdollistaneet ripeät siirtymiset paikasta toiseen. Tilaa on ollut kahdelle perheelle riittävästi, vaikka välillä on päädytty myös teltta- tai lattiamajoitukseen. Hyvin veneessä yöpyy neljä henkeä.
Kannattaa siis miettiä, mitä veneilyltä haluaa. Oman veneensä voi löytää mm. netistä: www.nettivene.com
Matkaveneilyyn voi luonnollisesti sijoittaa taloudellisesti kaiken liikenevän ja ylikin (ja se on varmasti taloudellisesti vielä kannattamattomampaa kuin esim. autoilu), mutta kansanveneilyyn pääsee hyvin käsiksi n. 5 000 - 15 000 alkupanostuksella.
2. Venekerhoja on erilaisia
Oikean venekerhon löytäminen on tärkeää, sillä kerho järjestää vartioinnit, antaa laituripaikat ja talvisäilytystilaa sekä hoitaa katsastukset ja jakaa tietoa esim. säädösten muutoksista. Suomessa venekerhojen hinnat ovat suhteellisen edulliset. Esim. Helsingissä kerhojen laituripaikkamaksut ovat muutamia satoja euroja vuodessa.
Talvisäilytyksestä joutuu maksamaan myös muutaman satasen talvessa kerhosta riippuen. Vesikiila on vuosia kulkenut Helsingin ja Hyvinkään väliä, ja siirtomaksu on ollut kustannuksiltaa hieman kerhon talvisäilytysmaksua kalliimpi.
Onni oli löytää hyvä ja kursailematon kerho. Sellainen on mm. www.taivallahdenvenekerho.org Nyt emme ole enää kerhon jäseniä, koska vene on telakalla eikä kerhomaksuja kannata maksaa. Tähän kerhoon voi kuitenkin hyvillä mielin tarvittaessa palata.
Kerhotoiminta on normaalia yhdistystoimintaa. Kuten yhdistyksissä yleensä, voi toimintahenki olla joko hyvä tai sitten heikompi. Venekerho hoitaa myös katsastukset, jollloin varmistetaan, että vesiliikenteessä tarvittavat varusteet löytyvät ja vene on periaatteessa matkakuntoinen.
Sijainti on kerhon valinnassa oleellista: että satamasta pääsee helposti niille vesille, minne halutaan. Vesikiilan omistajille tärkeäksi muodostui myös, että kerholla oli oma retkisatama. Villingin Kristallilahti olisi jo yksistään syy Taivallahden venekerhoon liittymiseksi. Kun pohdimme, mitä tulemme tulevina paussikesinä eniten kaipaamaan, oli johtopäätös selvä: Villingin miljöötä ja siellä vietettyä rauhallista aikaa.
3. Veneen kunnossapito vaatii aikansa
Ainakin puuveneilijän kannattaa varautua siihen, että jokainen kesä tulee veneilylle liian aikaisin. Kun huoltotoimiin päästään vasta ulkona lumien sulettua, vaatii pelkästään pintakäsittelyaineiden käyttö ilmojen lämpeämistä. Veneen kevät- ja syystyöt kannattaakin suunnitella huolellisesti niin, että syksyisin tehdään se, mikä voidaan (esim. pohjan pesu) ja keväisin se, mikä ennätetään tai on pakko.
Koska Suomessa on talvi ja pakkasta, on tietyt toimenpiteet kuitenkin tehtävä kunnolla, jotta vene ei jäätymisen seurauksena vaurioidu. Perälaite on tyhjennettävä vedestä ja täytettävä talven ajaksi glykolilla. Septi puolestaan kannattaa huuhtaista syksyisin auton lasinpesunesteellä ja jättää sulkuventtiili puoleen väliin (ei auki eikä kiinni). Veneen kunnollinen peittäminen on tärkeää ja riittävä kuivuminen on varmistettava mm. tyhjentämällä pilssi vedestä.
Veneen kanssa eläessä oppii kokemuksen kautta riittävät niksit. Puuveneilijä joutuu perhehtymään mm. lakkaukseen sekä laittamaan vuosittain pohjaan myrkkymaalit (joita ei kuitenkaan saa myöskään laittaa liian aikaisin, vaan max. muutama viikko ennen veneen vesillelaskua). Vesikiilan kanssa on opittu lisää niin puusta kuin lasikuidustakin.
Pääasia on, että tuntee oman veneensä. Mitä enemmän on tietoa veneen taustoista, sitä helpommin ymmärtää sen sielua ja ominaisuuksia. Mikäli nimittäin ammattilaisten kanssa pääsee tekemisiin, tulee pian huomaamaan, että veneenrakennus on käsityötä, jossa ei säästy aika eikä raha. Myös varsinaiset veneliikkeet ovat keskimäärin todella hintavia. Mikäli iPadin ja navi-aplikaation sijaan hommaa navigointilaitteen merkkiliikkeestä, joutuu niistä maksamaan selvästi normitietokonetta enemmän.
Ammattilaisen tekemissä moottorihuolloissa ei kuitenkaan kannata säästää, ja niiden hinnat ovat suunnilleen hyvän autohuollon hintaiset. Merellä kun vaanii tunnettu Meripiru: jos joku laite esim. kosteuden vuosi voi vikaantua, niin sen se ennemmin tai myöhemmin tekee. Vaikka moottoriin osataan tehdä normaalit huoltotoimet itse, on "Tsäkki" huoltanut venettä muutaman vuoden välein, hän kun nykymoottorin asensikin: http://www.jack-marine.fi
4. Merimiestaidot joutuvat puntariin
Suomi on siitä poikkeuksellinen maa, että meillä kuka tahansa voi hypätä kohtuullisen ison veneen puikkoihin, vieläpä alle 1 promillen humalassa. Aiempi 1,5 promillen raja salli veneilyn ns. laillisesti täydessä kännissä. Vaikka jäkimmäinen ei ole suotavaa, se kuitenkin kertoo jotakin avoimesta veneilykulttuuristamme. Vaikka veneilyssä yleensä vauhti on suhteellisen rauhallinen, tapahtuu myös onnettomuuksia.
Sen tosiasian, että kokenut kippari kunnioittaa merta, oppii jokainen merenkäviä viimeistään kokemuksen kautta. Pääsääntö tosin on, että yleensä vene kestää pahempaa säätä kuin sen kippari. Joskus hankaliinkin keleihin esim. aikataulusyistä on pakko lähteä.
Veneen ja sen varustuksen kunto mitataan huonossa kelissä. Veneeseen tulisi kuulua sen painoon nähden riittävän esim. Bruce-ankkurin lisäksi myös ns. leija-ankkuri, joka kääntää veneen nokan aaltoihin päin, mikäli moottori tosipaikassa tekee tenän.
Netistä löytyy riittävästi tietoa merisäästä mm. Forecan ja Ilmatieteen laitoksen sivuilta. Kerran Hangosta tultaessa päätettiin myös turvautua Forecan mainioon puhelinmeteorologiin. Juha Föhrhän sieltä toisesta päästä kertoi tulevien tuulten suunnasta ja aallonkorkeuksista.
Turvallisuuteen liittyvät asiat selviävät yleensä normaalilla järjellä ajatellen, mutta yllättäviä tilanteita kannattaa myös miettiä etukäteen.
Kunnolliset ja ajantasaiset kartat ovat tietysti välttämättömiä modernien navigaatiolaitteiden lisäksi. Käytännössä pahemmassa kelissä kartalla ja kompassilla navigointi sujuu helpommin, jos miehistöä on kaksi: toinen keskittyy ajamiseen ja toinen navigointiin. Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, vaan on selvittävä tilanteesta yksin.
Vähintään saaristolaivurikurssi kannattaa käydä, vaikka ilman sitäkin kyllä pärjää. Rannikkolaivurikurssi on tarkoitettu enemmänkin purjehtijalle ja navigaatiotaitoja tarvitsevalle. Solmujen tekoa kyllä oppii molemmissa. Vesiliikennekirjallisuutta kannattaa omaksi harrastukseksi lukea. Suomen rannikko on nimittäin paikasta riippuen varsin karinen.
Vesikiilalla liikuttiin saarten bongailun vuoksi suhteellisen paljon reittien ulkopuolella, joten varovaisuus on ollut tarpeen. Läheskään kaikkia kiviä ei ole karttoihin merkitty, etenkään alueilla, joissa liikennettä on vähemmän. Potkureita Vesikiilaan on täytynyt vaihtaa n. joka toinen kesä, vaikka koskaan ei varsinaisesti karilla käyty. Pienikin kolahdus nimittäin vaikuttaa vetolaitteen kautta siirtyvään tärinään. Varapotkuri on myös veneen vakiovaruste. Kokemuksesta opimme, että myös merenpinnan korkeuden seuranta on tärkeä osa veneilyä.
******
Vesikiila odottaa nyt aikaa, jolloin veneilylle on paremmat mahdollisuudet. Mihin veneilyyn käytettyä aikaa ja rahaa voisi sitten verrata? Vuosikustannukset ovat olleet kummaltakin omistajalta tahoillaan vuodessa ehkä n. puolentoista kuukauden mittaiseen kaukoidän matkaan verrattava panostus.
Vesikiilaa ei myydä, vaan se otetaan jälleen käyttöön muutaman vuoden kuluttua. Veneeseen on vuosien saatossa satsattu niin paljon aikaa ja pääomaa, että se siirtyy aikanaan meidän jälkeemme seuraaville sukupolville.
Veneet tulevat Suomessa pian verolle, ja niiden kirjaaminen venerekisteriin on parantunut viime vuosien aikana. Vesikiilan osalta teimme telakalle noston yhteydessä rekisteristä poiston. Tällöin vene ei kuulu rekisteriin eikä telakalle nostettuna ole veron piirissä, mutta sen rekisteritunnus säilyy ja vene rekisteröidään uudelleen käyttöön otettaessa samalla tunnuksella R-1661. Mikäli vene tuhoutuisi kokonaan, tehtäisiin rekisteriin ns. lopullinen poisto: http://www.trafi.fi/veneily/venerekisteri
Merimaisema avaa myös aivan uuden maailman katsoa suomalaista elämänmenoa. Yhteenvetona voisi todeta, että suomalainen piilottaa parasta omaisuuttaan katseilta, mutta avaa sen vesistöön päin. Tämä pitää paikkansa paitsi Helsingin Westendissä tai Espoon Suvisaaristossa kuin myös ruotsinkielisen rannikon pittoreskeissä maisemissa tai itäisen Suomenlahden vanhoissa kalastajakylissä.
Itsestään selvää tämän lisäksi on, että meriluonto on mykistävän kaunis. Kesän veneretkillä ovat todellakin työt unohtuneet ja reissuilta on palattu virkistynein mielin.
Seuraavaa reissua odotellessa! Blogi siirtyy seuraavien kuvien ja Vesikiilan telakalle noston myös tauolle.
