Kesän 2016 pidemmän matkan kohteeksi valittiin jälleen Kirkkonummen, Inkoon ja Tammisaaren saaristo. Reitti on perinteinen ja parin vuoden välein mukava toteutettava. Kansallispuiston monet luonnonsatamat ovat vanhoja turvasatamia. Uusi suositeltava yöpaikka on ylläolevan kuvan Porkkalanniemen länsipuolella sijaitseva luonnonsatama, joka myös oli syvyytensä vuoksi varsin kalaisa.
Allaolevassa kuvassa näkymää jo viikinkien käyttämälle Modermaganille - matkalta kohti Tammisaarta. Matala lahti on ruotsinkielisen nimensä mukaan "äidinkohtu". Erikoisuutena saarella on puoliksi makeavetinen lampi, jonka pohjaan ajoittain sinne pääsevä merivesi valuu, pintaveden ollessa makeaa. Näin eläimille tarjoituu saarella paremmat selviytymismahdollisuudet.
Kevään urakka alkoi perinteisillä kunnostustoimilla. Tällä kertaa ei suuria korjaustarpeita ollut. Vesirajan alapuolella olevaa gelcoatia siistittiin ja tehtiin normaali moottorihuolto ja koekäynnistys. Tällä kertaa hionta tehtiin voimakkaammin ja siinä käytettiin myös pyörähiomakonetta. Näin siksi, koska haluttiin tarkoituksella hieman ohentaa kertynyttä lakkapintaa.
Tässä kuvassa menossa hiontavaihe:
Alkukesästä tehtiin useampia retkiä Taivallahden venekerhon satamaan Helsingin Villingin Kristallilahdella. Siitä on muodostunut tuttu lyhyiden viikonlopureissujen kohde jo vuosien ajan. Usein myös veneilykausi päätetään sinne. Kerholla on Villingissä paitsi venepaikka niin myös kohtuulisen kokoinen mökki luonnon keskellä. Allaolevassa kuvassa näkymä vakiopaikasta lahdelle. Positiivista on, että Helsingin kaupungilla on suunnitelmissa saaren kesämatkailun lisääminen. Toivottavasti tuloksia saadaan lähivuosien aikana.
Matkan aikana syntyi tavalliseen tapaan satamien muiden käyttäjien kanssa keskustelua Vesikiilan alkuperästä. Usein satamissa tapaa merenkulkuun ja veneilyyn perehtyneitä aktiiviharrastajia tai ammattilaisia. Johtopäätös on sama: Vesikiila ei ole tyypillisen näköinen suomalainen vene, ja sen historia on tiedossa n. vuodesta 1950 alkaen. Usein pohdimmekin kysymystä siitä, mitkä ovat sen alkuvuodet eli varhaisemmat vaiheet.
Vesikiilan synnyinajankohta ajoittuu 1940-luvulle. Tuolloin muodikkaimmissa aluksissa tavoiteltiin kaarevaa tyyliä ja aiemmille vuosikymmenille tyypilliset pyöreät ikkunat katosivat tai muuttuivat suuremmiksi. Vesikiilan ulkonäkö on muuttunut linjakkaammaksi ja "jenkkityylisemmäksi" eri kunnostusvaihessa 1960-luvulta lähtien. Silti, kun vertailukohdaksi ottaa tässä blogissakin esitellyn alkuperäisveneen, ovat muotoilulinjat selvästi nähtävissä.
Ajan kirkkain esimerkki ovat Yhdysvaltalaiset Chris Craft -veneet https://en.wikipedia.org/wiki/Chris-Craft_Boats - niissä on selkeästi nähtävissä samaa tyyliajatusta kuin Vesikiilassakin. Amerikkalaisveneet olivat luksustuotteita, minkä huomaa myös niiden sisätilojen viimeistelystä.
Alla kuvia eri yhdysvaltalaissivuistoilla myynnissä olevista Chris Craft -veneistä.
Mikäli Vesikiila on alkujaan suomalainen vene, se on myös toisessa mielessä kiinnostava. Veneen köli ja kaaret on valmistettu saarnista, mutta muutoin runko on tehty vanerista. Vanerin tiedetään tulleen meillä veneiden valmistuksessa käyttöön ilmeisesti 1950-luvulla, mutta Vesikiila on tätä vanhempi. Läpiviennit kuitenkin osoittavat, että runko on vaneria. Esim. Yhdysvalloissa tai Italiassa epoksipäällysteinen vanerivene on ollut yleinen tuote, mutta meillä toista vastaavan aikakauden venettä ei ole tullut vastaan. Epoksi lienee tullut käyttöön myöhemmin (1970-luvulla?), joten pinnoite on saattanut alunperin olla jokin muu.
UPM Kymmene Oy:n historian mukaan vanerin idea on jo faaraoiden egyptissä tunnettu asia, sillä muumioiden sarkofageissa käytettiin liimattua puuviilua. Ensimmäiset vanerisorvit käynnistyivät Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä, ja Suomessa ensimmäinen vaneritehdas aloitti toimintansa vuonna 1893. Mamme ensimmäinen vaneritehdas kuitenkin lopetti toimintansa vuonna 1899. Alkuvaiheessa vaneri kiinnosti lähinnä erikoistuotteena mm. ompelu- ja sikarirasioissa, mutta sitä alettiin käyttää yhä enemmän huonekaluissa. Tuotanto alkoikin uudelleen 1912 ja pääosa Suomen vaneritehtaista rakennettiin 1920-luvulla. 1960-luvulla liimauksessa alettiin käyttää fenolihartsia, jolloin sen säänkestävyys parantui, ja 1970-luvulla kehitettiin yhä uusia vanerituotteita. Tänään Suomi onkin maailman johtavia valmistusmaita.
Vanereita oli saatavilla monenlaisia ja -laatuisia. Kaikkein kovinta vaneria edusti lentovaneri (laatuluokka GL 1). Suomessa ns. venevaneria valmisti aikanaan ainakin Schauman. Siinä ilmeisesti viilut olivat n. 1.2 mm ja pintaviilut arkin pituussuuntaisia. Ulkomaisista tuotteista tunnetuin venevaneri on yhdysvaltalainen Marine Grade Plywood tai BS1088 (brittiläinen standardi). Näiden puulaatu oli meikäläisittän usein eksoottista, kuten okumea tai merantia.
Mutta siis kuinka oli 1940-luvulla? Sodat sodittiin ja alkoi valtaisa sotakorvaustuotanto Neuvostoliiolle. Siihen uhrattiin kaikki liikenevä - Suomen myöhmpien vuosien teollinen pohja syntyi. Mistä olisi löytynyt pääoma, aika, materiaali ja energia huviveneen valmistukseen? Kenties sotakorvausteollisuuden sivutuotteena? Kuvia vanerirakenteesta ja pilssistä. Saarnipuu on niitattu vaneriin. Vaneria siis käytettiin, mutta millaista se tarkalleen ottaen oli, ja oliko se kotimaista vai esim. yhdysvaltalaista tuontitavaraa ennen sotia - ei ole tiedossa. Nykyisenkaltaista liimansa vuoksi vettäläpäisemätöntä venevaneria ei varmaankaan ollut saatavilla, joten itse vanerin tyyppikin on kiinnostava kysymys.
Kokeilevissa piireissä on tehty aina erilaisia veneiden valmistusratkaisuja. Vesikiila sopisi tähän trendiin, mutta sittenkin joutuu kysymään, millä kotimaan telakalla olisi 1940-luvulla kovien sotavuosien jälkeen lähdetty tekemään tätä poikkeuksellista ratkaisua rakentaa veneen runko vanerista uusimpien trendien mukaisesti.
Vanerin käyttö kuitenkin teki tuloaan veneenrakennuksessa ja lisäsi suosiota ennen lasikuituveneiden yleistymistä. Oletettavaa on, että Vesikiilan valmistusvuosi osuu sotien jälkeiseen aikaan 1940- ja 50-lukujen taitteeseen. Tekniikan maailma julkaisi käsikirjastossaan vuonna 1954 oppaan vaneriveneiden valmistuksesta. Pehmeäkantisesta kirjasta otettiin sittemmin useampia painoksia.
Vesikiilan rungosta saa käsityksen myös allaolevista 1970- ja 80-luvun taitteessa otetuista kuvista, jolloin runkoa ei vielä oltu kuidutettu. Runko on edelleen kauttaltaan hyvässä kunnossa, mikä on havaittu mm. tehtäessä läpivientejä kaikuluotaimelle ja septille. Kuten kuvista huomataan, on veneeseen tehty muutoksia pitkin matkaa. Alunperin koko hyttiosa eli parraksen yläpuolinen osa oli puunvärinen, ja sama oli tilanne 1960-luvun alun kuvissa. Kuitenkin 1960-luvun lopulla tai 1970-luvulla hytti sai valkoisen värin. Veneen siirtyessä nykyisille omistajilleen oli valkoinen jälleen hiottu pois tai puuta mahdollisesti vaihdettu uuteen. Nykyisten omistajien aikana koko parraksen yläpuolinen osa rakennettiin uudelleen täysmahongista.
Veneen nykyiset omistajat pitävät ratkaisua hyvänä. Vaneri on ohuudestaan huolimatta iskunkestävä ja luja materiaali. Kuidutus on lisännyt veneen painoa, mikä sekin meriolosuhteissa on hyvä asia. Vaneriveneiden yhtenä ongelmana on pidetty niiden keveyttä - mikä tosin on taas hyvä asia vauhtiveneissä. Mielenkiintoista on, että juuri veneen saarnipuusta ja vanerista valmistettu runko on parhaiten kestänyt aikaa. Sitä ei ole käytännössä koskaan tarvinnut vanhojen materiaalien osalta remontoida.
On erittäin todennäköistä, että Vesikiilan 5-10 ensimmäistä elinvuotta jäävät arvoitukseksi. Elämä on rikkaampaa, kun on mieltä askarruttavia asioita:
- Onko Vesikiila suomalainen vene?
- Mistä on saatu kimmoke vanerin käyttöön ja kuka sellaista Suomessa tuolloin olisi osannut käsitellä?
- Kuka on veneen rakennuttanut, ja koska se ei ole tyypillinen suomalaisvene, mistä sen muotoiluinnoitteet ovat peräisin?
Joka tapauksessa Vesikiila on edustanut aikanaan modernia muotisuuntausta. Ylläolevassa kuvassa vene on Bylandetilla, joka on toiminut sekä suomalaisten että Porkkalan miehitysaikana neuvostoliittolaisten uloimpana vartioasemana.
Kesäloma veneillen on parhainta lepoa. Hetket korvaavat kaiken valmistustöihin käytetyn ajan ja pääoman. Ns. laatuaikaa, siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti