Kokemuksia reilun kymmenen vuoden veneilystä

Kuluvan kauden päätteeksi Vesikiila siirtyi muutamaksi vuodeksi telakalle. Sateilta ja tuulilta suojassa vene odottaa aikoja, jolloin omistajien kesät sallivat jälleen pidempiaikaista veneilyä. 

Ensimmäinen nykyisten omistajien veneilykesä oli 2004. Aiemmin veneily oli rajoittunut pienveneretkiin järvillä; meri oli elementtinä kokonaan uusi. Veneily n. 70 vuotiaalla ja 10-metrisellä veneellä on opettanut monta asiaa. Tärkeimmät voisi tiivistää seuraavaan muutamaan kohtaan.

1. Valitse omiin tarpeisiisi sopiva vene

Suomalaiset ovat veneilykansaa, mutta veneitä ja tyylejä on monenlaisia. Veneilyyn pääsee meillä kiinni suhteellisen pienellä panoksella. Syystä voidaan puhua kansanveneilystä.

Kliseisesti ajatellen purjeveneessä tärkeintä on matka. Purjehtijat tulevat satamaan usein auringon laskettua ja lähtevät aikaisin tuulia etsimään. Matkanteko ottaa aikaa ja on hiljaista. Puuveneilijät tykkäävät nikkaroinneista ja perinteistä. Tämä on sikäli totta, että ilman jonkinlaisia puutyötaitoja tai halukkuutta sellaisten oppimiseen ei veneen kanssa pärjää. Puuvenettä harva ostaa myöskään vauhdin takia.

Lasikuitu puolestaan on helpoin materiaali, vaikka monet puhuvatkin vähätellen "kuttaperkasta". Huolettomaan matkaveneilyyn paras vaihtoehto on lasikuituinen matkavene. Yleinen käsitys on kuitenkin sellainen, että ärsyttävipien veneilijöiden arvonimi menee selkeästi sellaisille suurten lasikuitujahtien omistajille, jotka eivät välitä muista veneilijöistä.

Vesikiila hankittiin, koska siihen ihastuttiin. Keväällä vene havaittiin, mutta kesä katseltiin muita "järkevämpiä" veneitä. Syksyllä palattiin tekemään ostopäätös n. 11 000 eurolla. Silloin ei tiedetty, että lähes kaikki oli tehtävä tai teetettävä uusiksi. Kustannukset moninkertaistuivat: veneen hinnaksi tuli n. 75 000 euroa. Normaalit käyttö-, huolto- ja materiaalikulut sen päälle.

Runko osoittautui onneksi hyväkuntoiseksi. Se oli likipitäen ainoa - ja itse asiassa tärkein - asia, jota ei ole tarvinnut remontoida. Veneen saaminen nykyiseen kuntoonsa kesti n. kymmenen vuotta ja vaati myös pitkäjänteistä suunnittelua. Olisiko vene hankittu, jos kaikki oltaisiin tiedetty jo alussa? Nyt on helppoa sanoa, että kyllä olisi. Usko ei missään vaiheessa loppunut, koska hankinnassa oli vene loppuiäksi ja kustannukset jakautuivat kahdelle kotitaloudelle pidemmällä aikavälillä. Samalla saatiin pelastettua tuholta vene, jollaisia on olemassa vain yksi kappale.

Vesikiilan omistajille tärkeintä ovat olleet saarissa vietetyt rauhalliset hetket, niihin rantautuminen ja yöpyminen usein ilman sähköä, saariluontoa ihaillen. Tähän tarkoitukseen Vesikiila on sopinut hyvin matalan syväyksensä (0,6 m) ansiosta. Sillä on päässyt rantautumaan paikkoihin, joihin yleensä pääsevät vain pienemmät veneet.

Vesikiilan suhteellinen kapeus (2,64 m) on puolestaan mahdollistanut liikkumisen kanavissa ja kapeikoissa. Veneen masto on tarpeen vaatiessa saatu taitetuksi alas - vain yksittäin on tullut vastaan siltoja, joiden ali ei olisi mahduttu. Veneen 3,0 litrainen moottori ja 10-15 solmun marssivauhti ovat puolestaan mahdollistaneet ripeät siirtymiset paikasta toiseen. Tilaa on ollut kahdelle perheelle riittävästi, vaikka välillä on päädytty myös teltta- tai lattiamajoitukseen. Hyvin veneessä yöpyy neljä henkeä.

Kannattaa siis miettiä, mitä veneilyltä haluaa. Oman veneensä voi löytää mm. netistä: www.nettivene.com

Matkaveneilyyn voi luonnollisesti sijoittaa taloudellisesti kaiken liikenevän ja ylikin (ja se on varmasti taloudellisesti vielä kannattamattomampaa kuin esim. autoilu), mutta kansanveneilyyn pääsee hyvin käsiksi n. 5 000 - 15 000 alkupanostuksella.

2. Venekerhoja on erilaisia

Oikean venekerhon löytäminen on tärkeää, sillä kerho järjestää vartioinnit, antaa laituripaikat ja talvisäilytystilaa sekä hoitaa katsastukset ja jakaa tietoa esim. säädösten muutoksista. Suomessa venekerhojen hinnat ovat suhteellisen edulliset. Esim. Helsingissä kerhojen laituripaikkamaksut ovat muutamia satoja euroja vuodessa.

Talvisäilytyksestä joutuu maksamaan myös muutaman satasen talvessa kerhosta riippuen. Vesikiila on vuosia kulkenut Helsingin ja Hyvinkään väliä, ja siirtomaksu on ollut kustannuksiltaa hieman kerhon talvisäilytysmaksua kalliimpi.

Onni oli löytää hyvä ja kursailematon kerho. Sellainen on mm. www.taivallahdenvenekerho.org Nyt emme ole enää kerhon jäseniä, koska vene on telakalla eikä kerhomaksuja kannata maksaa. Tähän kerhoon voi kuitenkin hyvillä mielin tarvittaessa palata.

Kerhotoiminta on normaalia yhdistystoimintaa. Kuten yhdistyksissä yleensä, voi toimintahenki olla joko hyvä tai sitten heikompi. Venekerho hoitaa myös katsastukset, jollloin varmistetaan, että vesiliikenteessä tarvittavat varusteet löytyvät ja vene on periaatteessa matkakuntoinen.

Sijainti on kerhon valinnassa oleellista: että satamasta pääsee helposti niille vesille, minne halutaan. Vesikiilan omistajille tärkeäksi muodostui myös, että kerholla oli oma retkisatama. Villingin Kristallilahti olisi jo yksistään syy Taivallahden venekerhoon liittymiseksi. Kun pohdimme, mitä tulemme tulevina paussikesinä eniten kaipaamaan, oli johtopäätös selvä: Villingin miljöötä ja siellä vietettyä rauhallista aikaa.

3. Veneen kunnossapito vaatii aikansa

Ainakin puuveneilijän kannattaa varautua siihen, että jokainen kesä tulee veneilylle liian aikaisin. Kun huoltotoimiin päästään vasta ulkona lumien sulettua, vaatii pelkästään pintakäsittelyaineiden käyttö ilmojen lämpeämistä. Veneen kevät- ja syystyöt kannattaakin suunnitella huolellisesti niin, että syksyisin tehdään se, mikä voidaan (esim. pohjan pesu) ja keväisin se, mikä ennätetään tai on pakko.

Koska Suomessa on talvi ja pakkasta, on tietyt toimenpiteet kuitenkin tehtävä kunnolla, jotta vene ei jäätymisen seurauksena vaurioidu. Perälaite on tyhjennettävä vedestä ja täytettävä talven ajaksi glykolilla. Septi puolestaan kannattaa huuhtaista syksyisin auton lasinpesunesteellä ja jättää sulkuventtiili puoleen väliin (ei auki eikä kiinni). Veneen kunnollinen peittäminen on tärkeää ja riittävä kuivuminen on varmistettava mm. tyhjentämällä pilssi vedestä.

Veneen kanssa eläessä oppii kokemuksen kautta riittävät niksit. Puuveneilijä joutuu perhehtymään mm. lakkaukseen sekä laittamaan vuosittain pohjaan myrkkymaalit (joita ei kuitenkaan saa myöskään laittaa liian aikaisin, vaan max. muutama viikko ennen veneen vesillelaskua). Vesikiilan kanssa on opittu lisää niin puusta kuin lasikuidustakin.

Pääasia on, että tuntee oman veneensä. Mitä enemmän on tietoa veneen taustoista, sitä helpommin ymmärtää sen sielua ja ominaisuuksia. Mikäli nimittäin ammattilaisten kanssa pääsee tekemisiin, tulee pian huomaamaan, että veneenrakennus on käsityötä, jossa ei säästy aika eikä raha. Myös varsinaiset veneliikkeet ovat keskimäärin todella hintavia. Mikäli iPadin ja navi-aplikaation sijaan hommaa navigointilaitteen merkkiliikkeestä, joutuu niistä maksamaan selvästi normitietokonetta enemmän.

Ammattilaisen tekemissä moottorihuolloissa ei kuitenkaan kannata säästää, ja niiden hinnat ovat suunnilleen hyvän autohuollon hintaiset. Merellä kun vaanii tunnettu Meripiru: jos joku laite esim. kosteuden vuosi voi vikaantua, niin sen se ennemmin tai myöhemmin tekee. Vaikka moottoriin osataan tehdä normaalit huoltotoimet itse, on "Tsäkki" huoltanut venettä muutaman vuoden välein, hän kun nykymoottorin asensikin: http://www.jack-marine.fi

4. Merimiestaidot joutuvat puntariin

Suomi on siitä poikkeuksellinen maa, että meillä kuka tahansa voi hypätä kohtuullisen ison veneen puikkoihin, vieläpä alle 1 promillen humalassa. Aiempi 1,5 promillen raja salli veneilyn ns. laillisesti täydessä kännissä. Vaikka jäkimmäinen ei ole suotavaa, se kuitenkin kertoo jotakin avoimesta veneilykulttuuristamme. Vaikka veneilyssä yleensä vauhti on suhteellisen rauhallinen, tapahtuu myös onnettomuuksia.

Sen tosiasian, että kokenut kippari kunnioittaa merta, oppii jokainen merenkäviä viimeistään kokemuksen kautta. Pääsääntö tosin on, että yleensä vene kestää pahempaa säätä kuin sen kippari. Joskus hankaliinkin keleihin esim. aikataulusyistä on pakko lähteä.

Veneen ja sen varustuksen kunto mitataan huonossa kelissä. Veneeseen tulisi kuulua sen painoon nähden riittävän esim. Bruce-ankkurin lisäksi myös ns. leija-ankkuri, joka kääntää veneen nokan aaltoihin päin, mikäli moottori tosipaikassa tekee tenän.

Netistä löytyy riittävästi tietoa merisäästä mm. Forecan ja Ilmatieteen laitoksen sivuilta. Kerran Hangosta tultaessa päätettiin myös turvautua Forecan mainioon puhelinmeteorologiin. Juha Föhrhän sieltä toisesta päästä kertoi tulevien tuulten suunnasta ja aallonkorkeuksista.

Turvallisuuteen liittyvät asiat selviävät yleensä normaalilla järjellä ajatellen, mutta yllättäviä tilanteita kannattaa myös miettiä etukäteen.

Kunnolliset ja ajantasaiset kartat ovat tietysti välttämättömiä modernien navigaatiolaitteiden lisäksi. Käytännössä pahemmassa kelissä kartalla ja kompassilla navigointi sujuu helpommin, jos miehistöä on kaksi: toinen keskittyy ajamiseen ja toinen navigointiin. Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, vaan on selvittävä tilanteesta yksin.

Vähintään saaristolaivurikurssi kannattaa käydä, vaikka ilman sitäkin kyllä pärjää. Rannikkolaivurikurssi on tarkoitettu enemmänkin purjehtijalle ja navigaatiotaitoja tarvitsevalle. Solmujen tekoa kyllä oppii molemmissa. Vesiliikennekirjallisuutta kannattaa omaksi harrastukseksi lukea. Suomen rannikko on nimittäin paikasta riippuen varsin karinen.

Vesikiilalla liikuttiin saarten bongailun vuoksi suhteellisen paljon reittien ulkopuolella, joten varovaisuus on ollut tarpeen. Läheskään kaikkia kiviä ei ole karttoihin merkitty, etenkään alueilla, joissa liikennettä on vähemmän. Potkureita Vesikiilaan on täytynyt vaihtaa n. joka toinen kesä, vaikka koskaan ei varsinaisesti karilla käyty. Pienikin kolahdus nimittäin vaikuttaa vetolaitteen kautta siirtyvään tärinään. Varapotkuri on myös veneen vakiovaruste. Kokemuksesta opimme, että myös merenpinnan korkeuden seuranta on tärkeä osa veneilyä.

******

Vesikiila odottaa nyt aikaa, jolloin veneilylle on paremmat mahdollisuudet. Mihin veneilyyn käytettyä aikaa ja rahaa voisi sitten verrata? Vuosikustannukset ovat olleet kummaltakin omistajalta tahoillaan vuodessa ehkä n. puolentoista kuukauden mittaiseen kaukoidän matkaan verrattava panostus.

Vesikiilaa ei myydä, vaan se otetaan jälleen käyttöön muutaman vuoden kuluttua. Veneeseen on vuosien saatossa satsattu niin paljon aikaa ja pääomaa, että se siirtyy aikanaan meidän jälkeemme seuraaville sukupolville.

Veneet tulevat Suomessa pian verolle, ja niiden kirjaaminen venerekisteriin on parantunut viime vuosien aikana. Vesikiilan osalta teimme telakalle noston yhteydessä rekisteristä poiston. Tällöin vene ei kuulu rekisteriin eikä telakalle nostettuna ole veron piirissä, mutta sen rekisteritunnus säilyy ja vene rekisteröidään uudelleen käyttöön otettaessa samalla tunnuksella R-1661. Mikäli vene tuhoutuisi kokonaan, tehtäisiin rekisteriin ns. lopullinen poisto: http://www.trafi.fi/veneily/venerekisteri

Merimaisema avaa myös aivan uuden maailman katsoa suomalaista elämänmenoa. Yhteenvetona voisi todeta, että suomalainen piilottaa parasta omaisuuttaan katseilta, mutta avaa sen vesistöön päin. Tämä pitää paikkansa paitsi Helsingin Westendissä tai Espoon Suvisaaristossa kuin myös ruotsinkielisen rannikon pittoreskeissä maisemissa tai itäisen Suomenlahden vanhoissa kalastajakylissä.

Itsestään selvää tämän lisäksi on, että meriluonto on mykistävän kaunis. Kesän veneretkillä ovat todellakin työt unohtuneet ja reissuilta on palattu virkistynein mielin.

Seuraavaa reissua odotellessa! Blogi siirtyy seuraavien kuvien ja Vesikiilan telakalle noston myös tauolle.

Matka länteen - pohdintaa 70-vuotiaan Vesikiilan alkuperästä

Kesän 2016 pidemmän matkan kohteeksi valittiin jälleen Kirkkonummen, Inkoon ja Tammisaaren saaristo. Reitti on perinteinen ja parin vuoden välein mukava toteutettava. Kansallispuiston monet luonnonsatamat ovat vanhoja turvasatamia. Uusi suositeltava yöpaikka on ylläolevan kuvan Porkkalanniemen länsipuolella sijaitseva luonnonsatama, joka myös oli syvyytensä vuoksi varsin kalaisa.

Allaolevassa kuvassa näkymää jo viikinkien käyttämälle Modermaganille - matkalta kohti Tammisaarta. Matala lahti on ruotsinkielisen nimensä mukaan "äidinkohtu". Erikoisuutena saarella on puoliksi makeavetinen lampi, jonka pohjaan ajoittain sinne pääsevä merivesi valuu, pintaveden ollessa makeaa. Näin eläimille tarjoituu saarella paremmat selviytymismahdollisuudet.

Kevään urakka alkoi perinteisillä kunnostustoimilla. Tällä kertaa ei suuria korjaustarpeita ollut. Vesirajan alapuolella olevaa gelcoatia siistittiin ja tehtiin normaali moottorihuolto ja koekäynnistys. Tällä kertaa hionta tehtiin voimakkaammin ja siinä käytettiin myös pyörähiomakonetta. Näin siksi, koska haluttiin tarkoituksella hieman ohentaa kertynyttä lakkapintaa.

Tässä kuvassa menossa hiontavaihe:

Alkukesästä tehtiin useampia retkiä Taivallahden venekerhon satamaan Helsingin Villingin Kristallilahdella. Siitä on muodostunut tuttu lyhyiden viikonlopureissujen kohde jo vuosien ajan. Usein myös veneilykausi päätetään sinne. Kerholla on Villingissä paitsi venepaikka niin myös kohtuulisen kokoinen mökki luonnon keskellä. Allaolevassa kuvassa näkymä vakiopaikasta lahdelle. Positiivista on, että Helsingin kaupungilla on suunnitelmissa saaren kesämatkailun lisääminen. Toivottavasti tuloksia saadaan lähivuosien aikana.

Matkan aikana syntyi tavalliseen tapaan satamien muiden käyttäjien kanssa keskustelua Vesikiilan alkuperästä. Usein satamissa tapaa merenkulkuun ja veneilyyn perehtyneitä aktiiviharrastajia tai ammattilaisia. Johtopäätös on sama: Vesikiila ei ole tyypillisen näköinen suomalainen vene, ja sen historia on tiedossa n. vuodesta 1950 alkaen. Usein pohdimmekin kysymystä siitä, mitkä ovat sen alkuvuodet eli varhaisemmat vaiheet.

Vesikiilan synnyinajankohta ajoittuu 1940-luvulle. Tuolloin muodikkaimmissa aluksissa tavoiteltiin kaarevaa tyyliä ja aiemmille vuosikymmenille tyypilliset pyöreät ikkunat katosivat tai muuttuivat suuremmiksi. Vesikiilan ulkonäkö on muuttunut linjakkaammaksi ja "jenkkityylisemmäksi" eri kunnostusvaihessa 1960-luvulta lähtien. Silti, kun vertailukohdaksi ottaa tässä blogissakin esitellyn alkuperäisveneen, ovat muotoilulinjat selvästi nähtävissä.

Ajan kirkkain esimerkki ovat Yhdysvaltalaiset Chris Craft -veneet https://en.wikipedia.org/wiki/Chris-Craft_Boats - niissä on selkeästi nähtävissä samaa tyyliajatusta kuin Vesikiilassakin. Amerikkalaisveneet olivat luksustuotteita, minkä huomaa myös niiden sisätilojen viimeistelystä.

Alla kuvia eri yhdysvaltalaissivuistoilla myynnissä olevista Chris Craft -veneistä.

Mikäli Vesikiila on alkujaan suomalainen vene, se on myös toisessa mielessä kiinnostava. Veneen köli ja kaaret on valmistettu saarnista, mutta muutoin runko on tehty vanerista. Vanerin tiedetään tulleen meillä veneiden valmistuksessa käyttöön ilmeisesti 1950-luvulla, mutta Vesikiila on tätä vanhempi. Läpiviennit kuitenkin osoittavat, että runko on vaneria. Esim. Yhdysvalloissa tai Italiassa epoksipäällysteinen vanerivene on ollut yleinen tuote, mutta meillä toista vastaavan aikakauden venettä ei ole tullut vastaan. Epoksi lienee tullut käyttöön myöhemmin (1970-luvulla?), joten pinnoite on saattanut alunperin olla jokin muu.

UPM Kymmene Oy:n historian mukaan vanerin idea on jo faaraoiden egyptissä tunnettu asia, sillä muumioiden sarkofageissa käytettiin liimattua puuviilua. Ensimmäiset vanerisorvit käynnistyivät Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä, ja Suomessa ensimmäinen vaneritehdas aloitti toimintansa vuonna 1893. Mamme ensimmäinen vaneritehdas kuitenkin lopetti toimintansa vuonna 1899. Alkuvaiheessa vaneri kiinnosti lähinnä erikoistuotteena mm. ompelu- ja sikarirasioissa, mutta sitä alettiin käyttää yhä enemmän huonekaluissa. Tuotanto alkoikin uudelleen 1912 ja pääosa Suomen vaneritehtaista rakennettiin 1920-luvulla. 1960-luvulla liimauksessa alettiin käyttää fenolihartsia, jolloin sen säänkestävyys parantui, ja 1970-luvulla kehitettiin yhä uusia vanerituotteita. Tänään Suomi onkin maailman johtavia valmistusmaita. 

Vanereita oli saatavilla monenlaisia ja -laatuisia. Kaikkein kovinta vaneria edusti lentovaneri (laatuluokka GL 1). Suomessa ns. venevaneria valmisti aikanaan ainakin Schauman. Siinä ilmeisesti viilut olivat n. 1.2 mm ja pintaviilut arkin pituussuuntaisia. Ulkomaisista tuotteista tunnetuin venevaneri on yhdysvaltalainen Marine Grade Plywood tai BS1088 (brittiläinen standardi). Näiden puulaatu oli meikäläisittän usein eksoottista, kuten okumea tai merantia.

Mutta siis kuinka oli 1940-luvulla? Sodat sodittiin ja alkoi valtaisa sotakorvaustuotanto Neuvostoliiolle. Siihen uhrattiin kaikki liikenevä - Suomen myöhmpien vuosien teollinen pohja syntyi. Mistä olisi löytynyt pääoma, aika, materiaali ja energia huviveneen valmistukseen? Kenties sotakorvausteollisuuden sivutuotteena? Kuvia vanerirakenteesta ja pilssistä. Saarnipuu on niitattu vaneriin. Vaneria siis käytettiin, mutta millaista se tarkalleen ottaen oli, ja oliko se kotimaista vai esim. yhdysvaltalaista tuontitavaraa ennen sotia - ei ole tiedossa. Nykyisenkaltaista liimansa vuoksi vettäläpäisemätöntä venevaneria ei varmaankaan ollut saatavilla, joten itse vanerin tyyppikin on kiinnostava kysymys.

 

Kokeilevissa piireissä on tehty aina erilaisia veneiden valmistusratkaisuja. Vesikiila sopisi tähän trendiin, mutta sittenkin joutuu kysymään, millä kotimaan telakalla olisi 1940-luvulla kovien sotavuosien jälkeen lähdetty tekemään tätä poikkeuksellista ratkaisua rakentaa veneen runko vanerista uusimpien trendien mukaisesti.

Vanerin käyttö kuitenkin teki tuloaan veneenrakennuksessa ja lisäsi suosiota ennen lasikuituveneiden yleistymistä. Oletettavaa on, että Vesikiilan valmistusvuosi osuu sotien jälkeiseen aikaan 1940- ja 50-lukujen taitteeseen. Tekniikan maailma julkaisi käsikirjastossaan vuonna 1954 oppaan vaneriveneiden valmistuksesta. Pehmeäkantisesta kirjasta otettiin sittemmin useampia painoksia.

Vesikiilan rungosta saa käsityksen myös allaolevista 1970- ja 80-luvun taitteessa otetuista kuvista, jolloin runkoa ei vielä oltu kuidutettu. Runko on edelleen kauttaltaan hyvässä kunnossa, mikä on havaittu mm. tehtäessä läpivientejä kaikuluotaimelle ja septille. Kuten kuvista huomataan, on veneeseen tehty muutoksia pitkin matkaa. Alunperin koko hyttiosa eli parraksen yläpuolinen osa oli puunvärinen, ja sama oli tilanne 1960-luvun alun kuvissa. Kuitenkin 1960-luvun lopulla tai 1970-luvulla hytti sai valkoisen värin. Veneen siirtyessä nykyisille omistajilleen oli valkoinen jälleen hiottu pois tai puuta mahdollisesti vaihdettu uuteen. Nykyisten omistajien aikana koko parraksen yläpuolinen osa rakennettiin uudelleen täysmahongista.

Veneen nykyiset omistajat pitävät ratkaisua hyvänä. Vaneri on ohuudestaan huolimatta iskunkestävä ja luja materiaali. Kuidutus on lisännyt veneen painoa, mikä sekin meriolosuhteissa on hyvä asia. Vaneriveneiden yhtenä ongelmana on pidetty niiden keveyttä - mikä tosin on taas hyvä asia vauhtiveneissä. Mielenkiintoista on, että juuri veneen saarnipuusta ja vanerista valmistettu runko on parhaiten kestänyt aikaa. Sitä ei ole käytännössä koskaan tarvinnut vanhojen materiaalien osalta remontoida.

On erittäin todennäköistä, että Vesikiilan 5-10 ensimmäistä elinvuotta jäävät arvoitukseksi. Elämä on rikkaampaa, kun on mieltä askarruttavia asioita: 

- Onko Vesikiila suomalainen vene? 

- Mistä on saatu kimmoke vanerin käyttöön ja kuka sellaista Suomessa tuolloin olisi osannut käsitellä? 

- Kuka on veneen rakennuttanut, ja koska se ei ole tyypillinen suomalaisvene, mistä sen muotoiluinnoitteet ovat peräisin? 

Joka tapauksessa Vesikiila on edustanut aikanaan modernia muotisuuntausta. Ylläolevassa kuvassa vene on Bylandetilla, joka on toiminut sekä suomalaisten että Porkkalan miehitysaikana neuvostoliittolaisten uloimpana vartioasemana.

Kesäloma veneillen on parhainta lepoa. Hetket korvaavat kaiken valmistustöihin käytetyn ajan ja pääoman. Ns. laatuaikaa, siis.

Kevät ja kiire vesille - huollot on silti tehtävä kunnolla

Veneen vesillelaskun odotus on kevään mukavimpia asioita. Monilla valmistautuminen kesään alkaa venemessuilta, jolloin kerätään uusia ideoita, mietitään kaluston täydennystä jne. Alkukevääseen kuuluu myös tarvittavien maalien ja materiaalien hankinta. Tänä keväänä tyydyttiin lähinnä perinteisiin pohjamaaleihin.

Keväthuolto on suoraa jatkoa syyshuollolle. Minkä jättää tekemättä syksyllä joutuu tekemään keväällä. Koska yleensä keväällä on vesille kiire, kannattaa siis syyshuolto jaksaa tehdä kunnolla. Siihen kuuluu mm. veneen pohjan ja kansien pesu.

Kuidutetussa veneessä tulee pohjan kunnossapidossa huomioida sekä lasikuitu- että puuveneen ominaisuudet. Kuitu ei sinänsä pidä kosteutta, vaan mikäli kosteus pääsee läpi se muodostaa ns. lasikuituruton eli kuitu pullistuu ja hilseilee. Siksi vedenpuolinen osa tulee päällystää vedenpitävällä materiaalilla (esim. gelcoatilla). Sen päälle laitetaan ensimmäinen maalikerros (primer), johon puolestaan myrkkymaali tarttuu. Myrkkymaalia puolestaan tarvitaan merellä näkkien ehkäisemiseksi.

Mikäli veneellä siis ajetaan merellä, on pohjassa oltava kulloinkin riittävä kerros (1-3 maalauskertaa) myrkkymaalia. Sitä edeltää primer, johon myrkky tarttuu. Lisäksi perälaitteen voi maalata myrkkymaalilla, mitä tosin Vesikiilassa ei vuosiin enää ole tehty, koska perälaite nostetaan satamassa ylös. Tällä hetkellä primerinä (tai sen asemesta) toimii Hempelin valikoiman vettä läpäisemättömin High Protect -maali (3 kerrosta muodostaa vettä läpäisemättömän pinnan). Sen päälle vedetään kerros saman firman myrkkymaalia. Oman lisätyönsä pohjan maalaukseen aiheuttavat pukit: venettä on ensimmäisten maalauskertojen jälkeen siirrettävä, ja vaikka sen jälkeen maalattava ala on pieni, tulee kuivumisajasta kaksinkertainen.

Vaikka kosteudenpitävän pinnan aikaansaaminen on laskikuituveneessä helppoa, tulee kuidutetussa veneessä sisäpuolella talvehtimisen aikana varmistaa, että puu pääsee kuivumaan kunnolla. Täyspuuveineissä on ulkopuolella lakkakerros, joten samasta asiasta on periaatteessa kysymys. Puu kuivuu sisäänpäin, jolloin se pysyy kuidussa/lakassa kiinni. Tämän varmistamiseksi talvisäilytyksessä tarvitaan päälle kunnon pressut, minkä lisäksi veneen pilssi on hyvä tyhjentää kokonaan. Joskus olemme käyttäneet alkukuivatuksessa myös teollisuuslämmitintä hiljaisella teholla ensimmäisten viikkojen ajan, jotta ilma veneen sisällä kiertää.

Seuraavassa vaiheessa suoritetaan Vesikiilan yläosien lakkaus. Olemme kokeilleet monia lakkoja, ja parhaaksi todenneet Epifanes-lakan, joka sisältää palmuöljyä ja on koostumukseltaan viskoosisempi. 

Veneen lakkaus on taidetta, ja huipputulokseen pääsee harva. Hyvä lakka auttaa ja helpottaa työtä. Myöskään pensselissä ei ole syytä nuukailla. Lakkaustekniikkaa voi aina hioa: vedot vedetään ristikkäin, mutta viimeinen aina puun syiden mukaisesti. Vuosihuollon yhteydessä hiotaan pinta hienolla hiomapaperilla (jolloin edellisen vuoden uv-sätelyn vaikutus lakkapintaan poistetaan), puhdistetaan pöly pois kostealla rätillä tai säämiskällä ja lakataan kertaalleen. Veneen lakkakerros ei saisi paksuuntua kovin paljoa vuosien myötä, sillä lopulta paksu lakkakerros lähtee lohkeilemaan. Siksi lakan määrässä pitää käyttää kohtuutta.

Viimeinen kerros tehdään ohentamattomalla lakalla. Kun veneen lakkaus raakapuupinnalta aloitetaan, se tehdään voimakkaasti ohentaen, aina kukin seuraava kerros hieman vähemmän ohentaen. Viimeinen kerros sivellään ohentamattomalla lakalla. Sen tarkoitus on muodostaa kestävä ulkopinta, kun ensimmäiset lakkakerrat ovat sitoneet lakkaa puun syihin tiiviisti kiinni. Veneen hiomisesta vuosien kuluttua ns. puulle kuulee montaa näkemystä. Jotkut sanovat, että se tulisi tehdä n. 10 vuoden välein. Meillä periaatteena on ollut katsoa, kuinka pinta kestää ja tehdä ratkaisut sen mukaisesti. 

Moottorin huollto ja varusteiden tarkastus on myös osa kevättöitä. Normaalisti olemme vaihtaneet koneeseen ja perälaitteeseen öljyt (talvella glykoli jäätymisen estämiseksi), tarkistaneet moottorin käynnin, huoltaneet varaperämoottorin sekä suorittaneet varustetarkastuksen. Venekerhot edellyttävätkin kuhunkin luokkaan vaadittavat varusteet katsastuksen yhteydessä. Rakettien, soihtujen, taskulamppujen yms. tarkastaminen kuuluu niinikään rutiineihin. Kuvassa yksi tarpeellinen varuste, eli poijuhaka:

Vesikiilan patjat, köydet ja tekstiilit pidetään talven ajan sisävarastossa. Ne asennetaan paikalleen keväisin ja tarvittaessa pestään sitä ennen. Veneen sisäpesu tapahtuu samaan aikaan; eihän puhtaita patjoja kannata tuoda pölyiseen veneeseen. Varusteita täydennetään myös muutoin. Tärkeää on, että riittävä määrä mm. kertakäyttögrillejä, kertakäyttöastioita, hyttyskarkoittimia yms. tulee heti alusta pitäen mukaan. Näin on järkevää toimia, sillä Vesikiilaa säilytetään toisen omistajan pihassa Hyvinkäällä. Tämä helpottaa tavaroiden kuskausta, koska niitä ei tarvitse kuljettaa sataman kautta, vaan riittää, että nostaa laidan yli.

Monena vuonna on myös tehty erilaisia asennuksia ja korjailtu edellisten vuosien puutteita. Tällä hetkellä vene on kuitenkin hyvässä kunnossa, joten tulevan kevään asennukset jäävät vähäiseksi. Veneeseen tullaan ainoastaan lisäämään pari tuuletusritilää. Samoin tänä vuonna moottorin ja perälaitteen huolto jätetään Jackin http://www.jack-marine.fi tehtäväksi. Jack on aikanaan asentanut sekä sisäperämoottorin että perälaitteen. Hän on siksi paras henkilö myös tekemään perusteellisemman huollon nyt vuosien kuluttua asennuksesta.

Viimeinen vaihe kevää maalla tapahtuvista toimista on kuljetus satamaan. Hyvinkäältä veneen kuljettaa Happo, tällä kertaa ensin moottorihuoltoon ja sitten ajamme sen Taivallahden satamaan. Remontin läpikäyneessä satamassa Vesikiilaa odottaa uusi paikka pitkässä C-laiturissa. Sen jälkeen kerhon katsastajat suorittavat siihen vuosikatsastuksen, uusimme veneen viirin vastaamaan uutta ilmettä ja sitten onkin kaikki valmista veneilykesää vastaanottamaan.

Kuvassa (samoin kuin muissakin tässä blogissa olevissa) on meneillään edellisen vuoden valmistelut. Kaikki samat vaiheet ovat kuitenkin edessä tulevan puolentoista kuukauden aikana. Mitenkäs sitä sanottiin ennen vanhaan: "Onni yksillä, kesä kaikilla".

Ja  niin myös 2015 projekti eteni, kuten aiempinakin vuosina. Samassa paikassa kuin ennenkin tehtiin myös keväthuolto - moottorihuoltoa lukuunottamatta. Allaolevassa kuvassa Vesikiila hionnan ja huoltolakkauksen jäljiltä vuotta myöhemmin kuin ylläolevissa kuvissa. Toisessa kuvassa korjataan keularaudan kuidutusta (siihen kun aina välillä osuu rantaan mentäessä). Tämän jälkeen vuorossa on vesitiiviin epoksimaalin levitys korjatuille paikoille kolmeen kertaan sekä koko pohjan myrkkymaalaus.

Roineen armaiset aallot

Vesikiilan kesäpaikka oli toistamiseen Viialan Pirjonmäellä toisen omistajan mökkirannassa. Tämän kuvan otti Puuvene-facebook -sivuston aktiivi. Kertoi nähneensä lähellä Viialan vierasvenesatamaa komean veneen. Satamapaikka palveli hyvin, mutta poijua ei ollut. Sen vuoksi kesämyrskyllä ankkuri antoi periksi, ja veneen vasen kylki pääsi hakkaamaan rantakivikkoon. Suuremmalta säikähdykseltä vältyttiin ja ensi keväänä selvitään vedenpitävää Hempelin maalia lisäämällä. 

Kesän pääretki suuntautui Roineen ja Längelmäveden vesistöihin, mutta myös Vanajalla tehtiin lyhyempiä reissuja. Vanaja on kauttaaltaan matalampi, maanviljelyä on enemmän ja pohja on mutainen.  Vastaavasti Roine on kirkasvetinen ja sen vesi on vain vähän rehevöitynyttä. Roineella on mm. Tampereen vedensaannille merkitystä.

Roine kuuluu Kokemäenjoen vesistöön ja sen keskisyvyys on varsin syvä: 8,3 metriä. Tyypillinen maisema onkin kallioisempaa kuin Vanajalla. Pohjoisesta Roineeseen laskee Längelmävesi Kaivannon kanavan kautta. Etelässä se laskee Mallasveteen ja Valkeakosken kanavan kautta Vanajaan. Nämä kaikki vesistöt tulivat matkan aikana tutuksi. Mallasvesi on hieman matalampi, keskisyvyydeltään 5-7 metriä. 

Kuvassa kahden vuoden aikainen kotisatama Jumusella, Viialan vanhaa vaneritehdasta vastapäätä. Vaneritehdas palveli jatkosodan aikana lentokonetehtaana.

Valkeakosken kanava on näkemisen arvoinen paikka. Veden noustessa n. kuusi metriä on vesistöjen ero melkoinen. Noustaessa Valkeakosken puolelle kannattaa vierailla myös kapungissa. Valkeakosken satama on hyvä, keskustan lähellä, ja siellä sijaitsee myös huoltoasema. Olimme liikkeellä Työväen musiikkitapahtuman viikonloppuna, joten veneitä oli paljon ja polttoaineen saannista muodostui ongelma. Valkeakoskella saimme tankit täyteen, mutta Rönnissä sijaitseva bensa-asema oli tyhjänä menovedestä sekä meno-että tulomatkalla. Bensiiniä jouduttiin hakemaan kanistereilla, jolloin paluu Valkeakoskelle onnistui.

Mallasvedellä sijaitseva Huhtasaari oli etapeista ensimmäinen ja siellä olimme yöpyneet jo aiemmin. Huhtasaari on yllättävän rauhallinen sijaitessaan lähellä Valkeakoskea. Saaressa on katettu nuotiopaikka ja  siitä pystyy hyvin pulahtamaan vesiin, jotka tänä kesänä olivat jopa 25-27 asteisia. Längelmävedellä pysähdyttiin myös edellisvuodelta tutussa Koivusaaressa. Paikkaa pitää paikallinen Kesäpäivän pursiseura, eikä sen tasoista palvelukokonaisuutta löydy juuri mistään edes merisaaristosta, suurimipia satamia lukuunottamatta. Sataman palveluita mm. saunoineen voivat käyttää myös muiden venekerhojen jäsenet. Hatunnosto siitä. Satama löytyy jonkin matkaa Kaivannosta ylöspäin mentäessä.

Mennessä pysähdyimme syömään Rönniin, jonka perinteinen tanssilava on paikallinen illanviettopaikka. Rönnistä emme saaneet bensiiniä, mutta todistimme paikallisen Eläkkeensaajien Keskusliitto EKL:n päivätansseja. Ruoka oli vatsat täyttävää, vaikkei tietenkään mitään gourmeeta. Kesäteatteriakin Rönnissä esitetään - nyt olisi voinut katsella suomenhevosesta kertovaa näytelmää.

Menomatkalla poikkesimme myös Savikon Pepen Tappara-henkisellä mökillä Lyhönniemessä. Mökki löytyi pienen etsimisen jälkeen helposti. Saunoimme hyvin ja suoritimme kanistereilla polttoainetäydennyksen. Lopulta saavuimme Längelmäveden latvavesille Länkipohjaan, jonka uinuvaan maalaisidylliin tutustuimme. Länkipohjaan mentäessä molemmilla puolilla kohoavat upeat ja jylhät kalliot. Totesimme maiseman olevan poikkeuksellisen silmiä hivelevä. Koko matkan oli rauhallista: kesä antoi parastaan lähes 30-asteen helteiden muodossa ja muita veneiliöitä näkyi harvakseltaan.

Kuvassa Länkipohja: tämän edemmälle ei pääse.

Koska paluumatka karttui joutuisasti, päätimme tehdä parin yön pyrähdyksen Mallasvedeltä Pälkänevedelle sekä sen jälkeen Hauhonselälle ja Iso-Roineelle; emmekä katuneet. Matkalla näimme upeita paikkoja: kapeita jokimaisia reittejä kauniissa kesä-Suomessa. 

Pälkäne paljastui etenkin vesitse tarkasteltuna hienoksi paikaksi. Sen eteläpuolitse virtaava Kostianvirta (jossa todellakin oli pieni virtaus) oli mieleenpainuva paikka. Nämä ovat vesiä, jonne ei purjeveneillä ole asiaa, syvyyden ollessa matalimmillaan alle metri. Kävimmepä Pälkäneen lounaispuolella hiekkasärkälläkin, josta onneksi selvittiin perälaitetta nostamalla. 

Pälkäneveden länsipäässä Aitoossa, Jouttesselän jälkeen sijaitsee vierasvenesatama, jota vuonomaisuutensa vuoksi on hyvä kehua. Kiinnittyminen tapahtuu sivukiinnityksenä. Paikalla oli remontti kesken, mutta näkee, että satamaan satsataan. 

Häme on vanhaa asuttua seutua, ja se tuli todistettua käydessämme paluumatkalla Hauhossa. Hauhon puutaloarkkitehtuuri, vanha kirkko ja hautausmaa tekivät vaikutuksen. Sieltä jatkettiin kuitenkin yöpymään Mäntysaareen, jossa sijaitsee luonnonsatama nuotiopaikkoineen. 

Matka oli tiivis, mutta onnistunut. Jo paluumatkalla moottorin varoitusääni ilmaisi perälaitteen öljyn kulumisesta. Onneksi perälaiteöljyä oli matkassa, ja pääsimme ajamaan läpi koko reissun, palaamaan Viialaan ja ajamaan veneen Aulangon kautta koleassa syyssäässä Hämeenlinnaan, josta tapahtui veneen nosto. Ensi vuonna onkin edessä paluu Helsingin Taivallahteen ja sitä ennen perusteellisempi pohjan huolto maalin paikkauksineen, primereineen ja myrkkymaaleineen (joita sisävesillä ei tarvittu). Lisäksi tilataan moottorin perälaitteen huolto sekä moottorin normaalihuolto. Nyt vene on jälleen pressujen alla ensilumien sataessa Hyvinkäällä. Kevättä odotellessa, siis!

Vesikiilan sivuprofiili on sulavalinjainen:

Veneilykausi 2013 päättyy Valkeakoskelle

Kesäinen veneily oli tavallista rauhallisempaa: toisella omistajista oli puuhaa talon remonttien kanssa, joten yhteisiä retkiä tehtiin yhteensä vain kolme kappaletta. Ensin siirtymä Hämeenlinnasta Viialaan. Sitten Tampereen kautta Virroille ja takaisin sekä lopuksi kohti Roinetta. Veneen nosto tapahtui Valkeakoskelta. Tämän lisäksi Vesikiilalla vierailtiin mm. Visavuorella.

Vanajan mutaiset ja suhteellisen matalat vedet olivat veneilyn kannalta helppoja, Tampereen pohjoispuolella vedet puolestaan syvenivät, olipa Virtain pohjoispuolella syvää jopa kahdeksankymmentä metriä. Kolme-nelikymmenmetriset syvyydet, joita meren rannikollakaan ei ole tiheässä, olivat varsin yleisiä.

Kuvassa Vesikiila Valkeakosken vierasvenelaiturissa. Se sijaitsee keskustassa, torin kupeessa. Nosto tapahtui samasta kohtaa, jossa on virallinen veneide nosto- ja laskupaikka.

Viimeinen kesämatka suoritettiin Valkeakosken yläpuoliseen vesistöön. Siellä vedet olivat kirkkaat ja puhtaat; rannat ja teitit vaihtelevat. Roineen vesistöön tehdään pidempi tutustuminen kesällä 2014. 

Ensin tultiin Valkeakosken kanavan läpi. Kanava on korkeuseroltaan suurin, jolla Vesikiilalla on oltu, noin kuusi metriä. Valkeakosken satama torin kupeessa on erittäin toimiva kokonaisuus, ja siellä on myös veneiden nostomahdollisuus suuremmillekin aluksille. 

Ensimmäinen yö vietettiin Mallasvedellä Huhtasaaressa. Luonnonkaunis paikka oli rauhallinen, rannat matalat. Lisäksi saaresaa oli useampia keittokatoksia. Umpeen kasvavat polut kertoivat kuitenkin vierailijoiden vähyydestä. Puita oli riittävästi ja ne olivat kuivia. Varsin mallikelpoinen paikka siis, jota toivoisi paikallistenkin enemmän käyttävän.

Kauimmaiseksi etapiksi muodostui Koivusaaren todella hieno tukikohta Längelmävedellä. Paikallisen pursiseuran paikassa saavat viiden euron maksua vastaan yöpyä ja saunoa kaikki muiden kerhojenkin jäsenet. Saari oli yksi kaikkein parhaimmin hoidettuja kohteita: sellaiseen ei useinkaan merialueilla törmää. Hieno ajatus oli myös kerholaisten näkemys siitä, että ovet olivat avoinna muidenkin venekerhojen jäsenille.

Tämä esimerkillinen kerho ansaitseekin siksi erityismaininnan: http://www.kesapaivanpursiseura.com

Veneen pohjassa oli jo kesällä vesille laskettaessa havaittavissa päällikerroksen gelcoatin rapisemista. Veneen nostoon jo syyskuussa oli syynä juuri se, että pohja ehdittäisiin pestä ennen ilmoijen viilentymistä, ja samoin vene ehtisi kuivua kunnolla. Syynä ilmesesti on ollut se, että Loviisan telakalla tehdyn restauroinnin yhteydessä pinnoite on maalattu liian kostean kuidun päälle. Tätä pulmaa pohditaan ja ratkaisu haetaan talven kuluessa. Pelkkä kuitu läpäiseen hieman kosteutta, joten uusi pinnoite on tavalla tai toisella saatava.

Runoilijan reitillä

Visuvedellä

Vesikiila laskettiin kesäkuun alussa vesille Hämeenlinnasta, josta ensimmäinen etappi ajettiin veneen kesäsatamaan Viialan Pirjonmäelle. Merenkulkuun verrattuna Vanajan vedet olivat matalia ja kapeitakin, mutta vene pääsi nuoruudenmaisemiin ja reitit olivat mitä kauneimpia. Menomatkalla pysähdytiin mm. hotelli Aulangon kylpylän laiturissa. Hotellilla vene oli tätä ennen ollut n. 40 - 50 vuotta sitten. Matkalla nähtiin mm. jykevä Hämeen linna.

Viialasta jatkettiin kohti Tamperetta, jossa Pyhäjärveltä siirryttiin Näsijärvelle vasta avattua uittotunnelia pitkin. Ensimmäinen uittotunneli avattiin 1930-luvulla. Sitä ennen tukkeja vedettiin Näsi- ja Pyhäjärven välillä olleita uittoteitä pitkin. Vanha tunneli on nykyisinkin olemassa, mutta molemmat päät on suljettu. Nykyinen uittotunneli tehtiin 1960-luvulla työllisyystöinä, ja on pituudeltaan n. 300 metriä. Kuljetuksia hoitaa ainoastaan kaksi yritystä, joten aikojen sopimisessa oli hieman joustettava etenkin, kun toisella firmoista ei ollut riittävää kalustoa siirtää kymmenmetristä venettä. Korkea siirtohinta on lisäksi verottanut tunnelin paikallista käyttöä.

Näsijärven seudulla Tampereen hallinnassa on edelleen lomasaaria. Yöpyminen tapahtui Peronsaaressa, jonka hoitokunta oli pitänyt saarta erinomaisessa kunnossa. Saaressa toimi uittomiesten aikanaan rakentama sauna. Lisäksi siellä on kaksi laituria kiinnittymistä varten.

Vesikiila jatkoi Runoilijan reitillä Ruoveden ja Visuveden kautta Virroille. Uponneen Kuru-laivan http://fi.wikipedia.org/wiki/HL_Kuru hylkykin nähtiin, samoin sitä aikanaan auttamaan tullut Tarjanne http://fi.wikipedia.org/wiki/SS_Tarjanne matkallaan kohti Virtoja. Sekä Ruoveden että Virtain satamien palvelutaso oli hyvä, ja päiväelämäkin oli - kiitos kesäasukkaiden - varsin vilkasta mm. kahvila- ja ravintolatoimintoineen.

Tampereella yöpyminen tapahtui ilmeisestikin remontin keskellä olleessa Laukontorin vierasvenesatamassa, jossa vierähti kaksi yötä. Satamassa palveluita ei ollut, mutta bensaa ja sähköä oli tarjolla. Paluu Viialaan onnistui mieli ja ruumis levänneenä.

Rauhallinen ja sateinen kesä 2012



Vesikiila Kaivokarilla Sipoon saaristossa.

 

 

Vesikiilan kevät alkoi perinteisellä kevätkunnostuksella. Siihen kuuluuvat mm. pohjan myrkkymaalaus, perälaitteen puhdistus, moottorin öljyn vaihto, moottorin kunnon tarkastus, puupintojen hionta ja lakkaus sekä katsastusvarustuksen läpikäynti.

 

Veneen kunnostus oli jatkunut keväällä 2011 mm. lattialaudoituksen uusimisella. Keväällä 2012 lisättiin talven aikana veneveistämön tekemät ovet, ulkotilan pöytä, istuinpenkit sekä ulkotilan laudoitus. Ovet tehtiin mahonkivanerista, muut osat umpimahongista.

 

Veneilykausi kesällä 2012 oli aikaisempia vuosia hieman rauhallisempi. Vuosittainen kesämatka tehtiin tällä kertaa itäiselle Suomenlahdelle. Matkaan lähdettiin Helsingistä kohti Porvoon seutua ja Loviisaa mahdollisimman saaristoisia rantareittejä käyttäen. Loviisassa yöpyminen tapahtui perinteisesti Svartholman linnakkeella.

 

Sateinen kesä tarjosi "parastaan" Kotkan seudulla. Onneksi oli kuitenkin mahdollista yöpyä tasokkaassa Sapokan satamassa, syödä hyvin kotkalaisissa ravintoloissa sekä jatkaa edelleen kohti Haminan seutua. Aivan Ulko-Tammiossa saakka ei tällä kertaa käyty. Paluumatka sujui jälleen rantareittejä, mm. Fladania ajaen kohti Porvoota.

 

Muutoin Vesikiila seilasi Helsingin ja Villingin väliä. Omistajien muut kesäsuunnitelmat, runsas Tallinnan asunnon käyttö ja sateiset kelit rajoittivat venematkailua.

 

Edelleen kypsyi ajatus sisävesimatkailuun. Suomen sisävesireittien merikartat hankittiin loppukesästä ja aloitettiin niihin tutustuminen sekä ilmoitettiin Taivallahden venekerholle, että seuraavana kesänä laituripaikan saattoi vuokrata eteenpäin. Suuntana tulee olemaan Vanajavesi ja pääsatamana Viiala. Pohdituttamaan jäivät myös Päijänteen ja Saimaan vesistöreitit.

 

Vesikiila nostetaan ylös perinteisesti Rajasaaresta. Kuvassa näkyy pohjan muoto, joka takaa erinomaisen liukuvuuden.

 



Kesän 2011 veneilykausi kääntyy syksyyn

Puuveneiden kunnostus on pitkäjänteistä työtä, kuten Vesikiilan esimerkki osoittaa. Puu on luonnonmateriaali, joka vaatii jatkuvaa huoltoa ja kunnostusta. Vesilläolon haasteellisuutta lisää jatkuva kosteus, joka asettaa erityisvaatimuksia sähkölaitteille. Merenkävijät puhuvatkin "Meripirusta", joka aiheuttaa mitä kummallisimpia ja äkkiarvaamattomia pulmia.

Vesikiilan historia on osoitus siitä, että puuveneet kestävät aikaa, mutta myös elävät ajan mukana. Vesikiilan kunnostaminen nykyiseen kuntoonsa on meidän osaltamme ollut seitsemän vuoden projekti. Kuten moottorijahdin historiasta havaitaan, lähes kaikki on useampaan kertaan veneen olemassaolon aikana käyty läpi edellisten ja nykyisten omistajien toimesta. Itse runko on kuitenkin koko ajan ollut terve, ja useimmilla omistajilla on ollut halu säilyttää jälkipolville tämä nyt jo yli 60-vuotias venevanhus, joka on ainoa lajissaan koko maailmassa.

Eräs veneen jo Aulangolla nähnyt totesikin, että veneen synnyinaikana vaikuttanut Stalin on jo aikaa sitten kuollut, Neuvostoliitto hajonnut, mutta sodankäyneiden miesten rakentamaa Vesikiilaa näyttää vain aika parantavan. Kesällä 2012 on tarkoitus saattaa päätökseen veneen puuosien uudistaminen. Jäljellä on enää ulkotakatila. Muuhun tehtyyn nähden se on ns. pikkujuttu. Materiaaleja on myös parannettu aiempiin nähden kaikissa remonttien vaiheissa niin puulaatujen kuin kuidutuksenkin osalta.

Yli 60-vuotiaan moottorijahdin historiikin kirjoittaminen on sekin ollut haastavaa. Rekisterihistoria on vanhoilla purjeveneillä usein hyvin säilynyt. Moottoriveneillä sitä harvemmin, koska suuria moottoriveneitä oli aikanaan todella vähän. Nyt tämäkin urakka alkaa olla lähes valmis. Historia on selvinnyt n. vuoteen 1950 saakka; uusia kuvia on siihen liittyen tiedossa. Onpa tätä kirjoitettaessa vieressä kuva veneestä Saimaalla 1950-luvun alkuvuosina.

Sen sijaan kiinnostava kysymys Vesikiilan tekopaikasta, telakasta, ei ole selvinnyt. Nykyinen olettama on, että vene olisi sittenkin kotimaista alkuperää, mahdollisesti Savossa, Kuopion tienoilla rakennettu. Toisena vaihtoehtona on arvioitu sen mahdollisesti olevan ruotsalaista alkuperää. Mikäli lukijoilla on tietoa siellä toimineista telakoista (joilla historia yltää yli 60-vuoden taakse) ovat vinkit erittäin tervetulleita. Kuvassa Vesikiila Taivallahden venekerhon satamassa.

Katsaus moottorijahdin vaiheisiin 1950-2011

Teollisuusneuvos Veikko (Veli) Orava (s. 12.7.1912, Viipuri)  hankki nykyisin Vesikiila nimellä tunnetun moottorijahdin ilmeisesti 1950-luvun vaihteessa. Kuvassa Veli Orava jossakin päin Saimaata vaimonsa Terttu Elisabet Sorvaniemen (s. 30.9.1928, Tampere) kanssa. Kyseessä oli teollisuusneuvos Oravan kolmas avioliitto (kaksi ensimmäistä ensimmäisen vaimon kanssa), joka solmittiin 12.7.1953. Orava kuoli 26.9.1967. Avioliitosta syntyi viisi lasta, aiemmasta avioliitosta Oravalla oli yksi lapsi.

Viipurilaisen, mutta myöhemmin riihimäkeläistyneen teollisuusneuvos Oravan vaiheet on selvitetty Biografiakeskuksen verkkojulkaisussa: http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?iid=929

Teollisuusneuvos Oravan kunniaksi on Riihimäelle nimetty Oravankatu. Kuvassa ns. Oravan tehtaat sekä oikeassa yläkulmassa johtajan huvila. Nykyisin alue on puolustusvoimien käytössä ja tehtaassa toimii viestikeskuskorjaamo. Molemmat veneen nykyiset omistajat suorittivat varusmiespalvelustaan Riihimäen viestirykmentissä, josta palvelus jatkui mm. RuK:n viestikomppanjassa.

Varmaa tietoa veneen alkuperästä tai veistopaikasta ei ole säilynyt. Ensimmäisestä avioliitosta Saimi Maria Turusen (s. 27.8.1913, Ilomantsi) kanssa syntyneen pojan mukaan vene olisi kuljetettu Kuopiosta Lappeenrantaan 1950-luvun taitteessa, jolloin hän n. kymmenvuotiaana oli ollut neitsytmatkalla mukana. Tietoa siitä, oliko vene tilattu uutena, ostettu käytettynä - tai mitkä veneen alkuvaiheet ovat - ei tällä hetkellä ole olemassa. Vastaavantyylisiä veneitä on olemassa mm. Ruotsissa, mutta Kuopio lähtösatamana viittaa pikemminkin suomalaiseen alkuperään.

Vene rekisteröitiin venerekisteriin 1958. Jahti nimettiin vaimon toista nimeä mukaillen Elisabetiksi. Ajan myötä modifoituna, nykyiseenkin venekantaan verrattuna Vesikiila on varsin pitkä, 10,1 metrinen moottorijahti. Leveyttä veneellä on 2,62 metriä. Pohjan muoto on ns. pullonpohja, mikä on aikalaisveneille tyypillistä.

Erikoista on kuitenkin pohjan profiili. Se on edestä syvempi ja perästä matalampi. Tarkoituksena lienee ollut parantaa veneen ohjattavuutta, parantaa vauhtia ja liukuvuutta sekä lisätä ketteryyttä. Veneen syväys on vain n. 0,6 metriä, joten sillä on hyvin voinut matkustaa myös matalammilla sisävesillä ja rantautua helposti. Kuvassa Vesikiila Saaristomeren kansallispuistossa, Växön saaressa.

Veneen runko ja/tai kannet on valmistettu Oregonin männystä. Köli on puolestaan tehty paksusta saarnista. Pohjan tukirakenteita on myöhemmin uusittu lehtikuusesta. Veneen ylempiin osiin on käytetty mahonkia. Alkuvaiheessa yläosissa käytettiin mahongin lisäksi mm. vaneria. Vuoden 2009-2010 uudistuksen jälkeen koko veneen yläosa on umpimahonkia.

Kuvassa Vesikiila ennen viimeisiä remontteja luonnonkauniilla Modermaganilla Tammisaaren kansallispuistossa ennen rungon yläosan remonttia. Suhteellisen pienessä saaressa erikoislaatuista on makeavetinen lampi, minkä vuoksi siellä asustaa peuroja.

Perinnettä jatkaen

Vesikiilaa on vuosikymmenten varrella modernisoitu ja entisöity, tavoitteena säilyttää vene yhtä aikaa ajanmukaisena ja käyttökelpoisena, mutta ajattomana.

Venettä kuljetti alkuvaiheessa keskimoottori (jonka mallista ei ole tietoa), mistä edelleen on todisteena moottorisyvennys kuljettajan paikan vieressä sekä reijät akselin sijoitusta varten pilssissä. 430 litran tankin sijaitessa keulassa, oli vene varsin etupainoinen, perä puolestaan kevyesti liikkuva.

Veneen luonteeseen vaikuttanut ensimmäinen suurempi muutostyö tehtiin 1960-luvulla, jolloin takatilaan asennettiin sisäperämoottori ja peräosaa pidennettiin n. metrillä. Toimenpide paransi liukuvuutta ja lisäsi nopeutta. Vene muuttui takapainoisemmaksi ja puoliliukuvaksi. Perälaitteen asentaminen vanhanmallisen peräsimen tilalle paransi ohjattavuutta.

Viime vuosina tehty hydrauliohjauksen asentaminen, moottorin ja perälaitteen uusiminen sekä  polttoainetankkien sijoittaminen veneen perään paransi ajo-ominasuuksia. Ajettavuus muuttui tasalaatuisemmaksi, koska keula pysyi kaikissa olosuhteissa saman painoisena.

Vesikiilassa on monia sotien väliselle ja välittömästi sen jälkeiselle ajalle ominaisia muotokielen piirteitä. Vesikiilan kaltaista alusta tuskin oltaisiin suunniteltu 1920-luvulla, jolloin salonkiveneiden keulat olivat uppoavia ja kiilamaisia ja ikkunat pieniä. Sen sijaan jo 1930-luvulla veneiden muotokieli alkoi muuttua. Vesikiilan kaltainen vene olisi voitu tehdä 1930-luvulta 1950-luvulle saakka.

Valkoisen värin käyttö pohjassa sekä moottorijahdin sivuprofiili henkii oman aikansa käsitystä siitä, miltä aikalaisen moottorijahdin tuli näyttää. Valkoista käytettiin esimerkiksi 1920-luvulla yleisesti suurempien alusten, mm. salonkiveneiden pohjan värinä. Veneen yläosassa on myöhemmin käytetty myös valkoista (ks. kuva luvussa Vesikiila siirtyy Kymiin), mutta alunperin koko yläosa oli petsattua ja/tai lakattua puuta.

Puuveneiden tekokulttuuri Suomessa heikentyi 1960-luvulta lähtien lasikuituveneiden valtakauden alettua, toisin kuin esim. Ruotsissa. Myös veneiden mallit muuttuivat oleellisesti.

Aikalaisittain suuren ja nyt jo iäkkään veneen omistaminen on vaatinut pääomia. Ei ole ihme, että suurin osa veneen omistajakunnasta on vaikuttanut yritystoiminnassa. Suomi on muuttunut siltäkin osin, että "patruunaveneestä" on tullut tavallisten suomalaisten harrastus. Historia jatkaa kulkuaan: toinen nykyisisitä omistajista vaikuttaa ammattiyhdistysliikkeessä, toinen tietotekniikka-alan yrittäjänä ja sijoittajana.

Vesikiila saa nimensä

Veneen osti 1960-luvun vaihteessa rakennusalan yritys Teräskiila Oy:n omistaja agronomi Erkki Araluoma naapurinsa ja ystävänsä Reino Järvisen kanssa. Veneen nimi muutettiin yrityksen nimeä mukaillen Vesikiilaksi ja sillä matkustettiin ainakin Vanajalla. Teräskiila Oy:n omistajat pitivät näyttävästä esiintymisestä, sillä Vesikiilan ohella Araluoma ajoi harvinaisella jaguarilla. Hänellä oli omistuksessaan muitakin ajan luksusautoja.

Erkki Runo Araluoma syntyi 4.7.1920 Helsingissä. Hän muutti Hausjärveltä Riihimäelle vuonna 1937, jossa vihittiin puolisonsa, silloin pertteliläisen Ritva Araluoman kanssa avioliittoon 15.12.1951. Hyvinkäälle pariskunta muutti elokuussa 1969. Avioliitosta syntyi kaksi tytärtä.

Hämeen maakunta-arkistossä säilyneen tuolloisen rekisteriotteen mukaan vene rekisteröitiin 13.7.1967 toimitusjohtaja Reino Emil Järvisen nimiin. Miksi ystävysten kesken rekisteröinti näin tehtiin ei ole tiedossa. Käyttöpaikaksi ylläolevan kopion mukaan ilmoitettiin Vanajaveden vesistö. Tuolloin venettä liikutti Mercruiserin 110 sisäperämoottori, joka kehitti 62,5 hevosvoimaa. Tämä antoi Vesikiilalle 18,2 solmun huippunopeuden, joka on koneiden kasvusta huolimatta säilynyt suunnilleen samana, vaikka uusimmassa moottorissa tehoa löytyy tuplaten vanhaan verrattuna. Näin merkittävästi veneen nopeutta sanelee rungon muoto. Toisaalta nykyisin kuidutuksen ja uuden moottorin jäljiltä myös painoa on varhaisvaiheita enemmän.

Vene ilmoitettiin myydyksi Helsinkiin asiakirjapäivällä 4.6.1969. Mahtoiko myynti edeltää yrityksen ajatumista konkurssiin ja omaisuuden siirtämistä muihin nimiin, ei ole myöskään tiedossa. Samoin vielä tiedossa ei ole, rekisteröitiinkö venettä lainkaan Helsingin A-rekisteriin.

Teräskiila Oy:n rakentamat kymmenet julkiset-, asuin- ja tehdasrakennukset vaikuttivat erityisesti Riihimäen keskustan ja lähialueiden ilmeeseen. Keskustan vanha rakennuskanta hävisi kerrostalojen ja liikehuoneistojen tieltä. Riihimäen lisäksi Teräskiila rakensi paljon myös lähikuntiin. Hyvinkäällä sen rakentamia ovat mm. Hyvinkään uusi kirkko, jonka urakkasopimus allekirjoitettiin syyskuussa 1959, sekä Sveitsin uimala sekä Sveitsinrinteen yhteiskoulu. Teräskiila teki konkurssin vuonna 1971, ja tapahtumia setvittiin eri oikeusasteissa seuraavien 16 vuoden ajan.

Riihimäen kaupunginmuseo kokosi syksyllä 2012 Teräskiila Oy:tä koskevan näyttelyn.

Veneilyssä tyylitaju oli vanhaa ja perinteistä arvostava, mutta tekniikkaa alettiin modernisoida. Teräskiilan hankkiessa veneen, siinä oli vielä keskimoottori, joka sijaitsi kuljettajan paikan vieressä keskellä lattiaa. Vuonna 1964 veneeseen tehtiin muutostöitä. Parolassa sijaitsevalla Väinö Hirvosen omistamalla veistämöllä veneeseen vaihdettiin uusi sisäperämoottori, joka sijoitettiin veneen taakse.

Parolan seudulla toimi tuolloin ainakin kolme tiedossa olevaa veistämöä, jotka enimmäkseen tekivät puisia soutuveneitä. Muutostyöt tehneen Väinö Hirvosen omistama veistämö toimi vuosina 1956-1974.

Vesikiilan masto oli tuolloin suora ja siinä sanotaan olleen myös tutkaheijastimen. Veneen tankki sijaitsi edelleen keulassa. Tankkitilaan pääsi etukajuuttaan sijoitetuista luukuista tekemään mm. siivoustöitä.

Vene oli erään silminnäkijähavainnon mukaan 1960-luvulla usein kiinnitettynä Hämeenlinnan hotelli Aulangon laiturissa. Tämän havainnon todensi eräästä kuolinpesästä 2012 löydetty kuva. Kuva sijoittunee 1960-luvun puoleen väliin.

Vesikiilasta ilmestyy ajoittain uutta tietoa. Kun Facebookin Puuvene-ryhmässä oli veneestä muutama kuva, otti yhteyttä venekortteja keräilevä henkilö, joka kertoi, että hänellä oli kuva veneestä. Näin olikin. Vesikiila on kuvattu Aulankoa kuvaavaan postikorttiin aivan samassa paikassa kuin ylempikin kuva. Vene on siis ollut ao. paikassa pitempiaikaisessa säilytyksessä. Kortti selvitti erään aiemmin hämärän peitossa olleen asian; sen, että vene oli rekisteröity Hämeen lääniin tunnuksella H-395. Tämän avulla voitiin lähestyä nykyistä maakunta-arkistoa ja täydentää ylläolevia tietoja.

Koska Teräskiila Oy:n vaheet olivat paikallisesti merkittäviä, myös veneen historia ja kulkeutuminen nykyisille omistajilleen kiinnosti Hyvinkään-Riihimäen alueen paikallislehti Aamupostia. Aiheesta tehtiin alla oleva lehtijuttu.